On niitä päiviä, kun tuntuu et kaikki tuttu katoo ja etääntyy ajan kuluessa. Tuntuu, et me kaikki kasvetaan toisistamme erilleen, ja on vaan sattumaa kenen kanssa tulee toimeen vielä erilleen kasvun jälkeenkin. Mihin on kadonnu ne kaikki päivät, jollon eli vaan sitä hetkee ja ajatteli, et tää jatkuu ikuisesti?
Mutta eihän se niin mee.. Ehkä mä vihdoin alan oppia, ettei asiat tässä maailmassa oo pysyviä, vaikka kuinka toivois. Ja ehkäpä lopulta onkin oikeestaan parempi herätä tähän todellisuuteen, vaikka tää oliskin se vaikeempi. Koska jos siihen ei heräis, miten siinä vois ikinä oppia elämään? Hetkessä elämistä en kuitenkaan haluu kadottaa huolehtimalla vaan tulevasta tai menneistä, vaikka käsitys elämästä kasvaessa muuttuiskin. Uskon kuitenkin siihen, et tässä ajan kuluessa myös se hetkessä elämisen taito ennemminkin kasvaa, kun katoo. Varsinkin kun tajuaa ettei kaikki oo pysyvää, niin haluaa nauttia siitä hetkestä niin kauan kun se on vielä siinä. Ennenkun se muuttuu pelkäks muistoks.
Ajatus siitä, että jos elämässä tapahtuu muutoksia, kannattaa antaa niiden tapahtua, vaikka ne poikkeaiski siitä mihin on tottunu, on muodostunu mulle tässä viime kuukausien aikana yheks tärkeimmistä, ja yritän edelleenkin päntätä sitä päähäni. Tiedän etten kuitenkaan voi pitää kaikkee ennallaan tai tehä päätöksiä muiden puolesta. Haluun vielä joku päivä ymmärtää sen ja käsittää sen perimmäisen tarkotuksen. Tällä hetkellä tyydyn vaan siihen, että yritän muutosten antaa tapahtua, vaikken vielä ehkä täysin tiedäkään miks. Just let it happen.
Toinen mitä oon miettiny on se, ettei pidä katuu sitä, mikä on saanu sut hymyilee. Ei ylämäki jatku ikuisesti, joten pitäiskö kaikkee katuu sitten kun se ei näytäkään enää niin valosalta? Elämähän ois jatkuvaa katumista, jos alkaa liikaa miettimään mikä menneissä meni pieleen. Enkä tiiä voiko edes sanoo, että elämässä joku menis pieleen, vaan jos vääriä päätöksiä tekee, niin loppujen lopuks ne vaan opettaa. Oon päättäny, et parempi tyytyy siihen mitä on just tällä hetkellä, vaikka pelkäiski sen loppuvan jossain vaiheessa. Mitä sitten? Mä haluun ottaa kaiken irti niin kauan, kun siihen on mahollisuus, enkä ajatella sitä, ettei tää kumminkaan kestä loputtomiin.
Ja pakko vielä sanoo, et vaikka haluunki elää hetkessä, ei se tarkota etteikö vois haaveilla tulevasta. Unelmia saa ja pitää olla, täytyy vaan ottaa siltä kannalta, ettei anna tulevan stressata liikaa.
Mutta eihän se niin mee.. Ehkä mä vihdoin alan oppia, ettei asiat tässä maailmassa oo pysyviä, vaikka kuinka toivois. Ja ehkäpä lopulta onkin oikeestaan parempi herätä tähän todellisuuteen, vaikka tää oliskin se vaikeempi. Koska jos siihen ei heräis, miten siinä vois ikinä oppia elämään? Hetkessä elämistä en kuitenkaan haluu kadottaa huolehtimalla vaan tulevasta tai menneistä, vaikka käsitys elämästä kasvaessa muuttuiskin. Uskon kuitenkin siihen, et tässä ajan kuluessa myös se hetkessä elämisen taito ennemminkin kasvaa, kun katoo. Varsinkin kun tajuaa ettei kaikki oo pysyvää, niin haluaa nauttia siitä hetkestä niin kauan kun se on vielä siinä. Ennenkun se muuttuu pelkäks muistoks.
Ajatus siitä, että jos elämässä tapahtuu muutoksia, kannattaa antaa niiden tapahtua, vaikka ne poikkeaiski siitä mihin on tottunu, on muodostunu mulle tässä viime kuukausien aikana yheks tärkeimmistä, ja yritän edelleenkin päntätä sitä päähäni. Tiedän etten kuitenkaan voi pitää kaikkee ennallaan tai tehä päätöksiä muiden puolesta. Haluun vielä joku päivä ymmärtää sen ja käsittää sen perimmäisen tarkotuksen. Tällä hetkellä tyydyn vaan siihen, että yritän muutosten antaa tapahtua, vaikken vielä ehkä täysin tiedäkään miks. Just let it happen.
Toinen mitä oon miettiny on se, ettei pidä katuu sitä, mikä on saanu sut hymyilee. Ei ylämäki jatku ikuisesti, joten pitäiskö kaikkee katuu sitten kun se ei näytäkään enää niin valosalta? Elämähän ois jatkuvaa katumista, jos alkaa liikaa miettimään mikä menneissä meni pieleen. Enkä tiiä voiko edes sanoo, että elämässä joku menis pieleen, vaan jos vääriä päätöksiä tekee, niin loppujen lopuks ne vaan opettaa. Oon päättäny, et parempi tyytyy siihen mitä on just tällä hetkellä, vaikka pelkäiski sen loppuvan jossain vaiheessa. Mitä sitten? Mä haluun ottaa kaiken irti niin kauan, kun siihen on mahollisuus, enkä ajatella sitä, ettei tää kumminkaan kestä loputtomiin.
Ja pakko vielä sanoo, et vaikka haluunki elää hetkessä, ei se tarkota etteikö vois haaveilla tulevasta. Unelmia saa ja pitää olla, täytyy vaan ottaa siltä kannalta, ettei anna tulevan stressata liikaa.
Huh tulipahan selvitettyä ajatuksia, kiitos ja näkemiin.
